Julkisilla matkustaminen koirien kanssa pitkin pk-seutua ja toisinaan pitkin suomea on välillä äärimmäisen rasittavaa puuhaa kun kaikki koiriin liittyvä on usein niin keskellä "ei mitään". Olen kuitenkin oppinut pitämään suunnistamisesta uusiin paikkoihin ja siitä että ihmiset tulevat helposti juttelemaan koska onhan kaikilla jonkinlainen kokemus koirista, ainakin sen kaverinkaverin kaiman kautta tai sitten innostuvat muistelemaan omaa koiraansa. Siihen kaverikoiratouhutkin perustuu, koirat murtaa niitä väyliä ja avaa keskusteluja, herättävät muistoja..
Tänään viereeni pysäkillä istui nainen, jota en tunnistanut. Olin Leian kanssa matkalla treeneihin, ja hän kysyi heti että missä se pieni valkoinen koira on? Halusi kovin kuulla mitä tälle koiralle kuuluu ja kuunteli huolissaan kun kerroin sen olevan sairaslomalla ja kävin kaiken tapahtuneen läpi. On hauska huomata että minun koirat alkaa olla monelle jo tuttuja vain sen takia että matkustellaan samoilla busseilla. Koirat muuten oppivat hurjasti asioita vain bussissa matkustamalla.
Tosiaan, Leevi on viidettä päivää sairaslomalla tänään. Sunnuntai-aamuna oli suuntana kolmen startin agilitykisat ja koira oikein pihisi innosta jo nähdessään että pakkaan kisakamat reppuun mukaan. Häntä heiluen koiruus ravaili edessäni matkalla pysäkille, aurinko paistoi ja olin aika optimistisin mielin lähdössä radoille. Kunnes kun salama kirkkaalta taivaalta Leevi pysähtyi aivan yllättäen ja alkoi huutaa kivusta. Olin ensin varma että nyt se astui johonkin lasinsiruun, tai sitä puraisi joku otus tms., mutta ei. Ei meinannut antaa venytellä itseään, kääntymään ei suostunut edes namilla houkuteltuna ja tärisi. Oli aivan selvää että kisaamaan ei lähdetä, joten lähdettiin varovasti käppäilemään kotiinpäin. Leevi käveli varovasti pari metriä minun perässä.
Kotona tyyppi vetäytyi sängyn alle, kääntyessään huonosti se huusi kivusta ja oli todella surkean näköinen pieni eläin. Siispä lähdettiin taksilla Mevettiin päivystykseen. Eläinlääkäri tutki tuota otusta ja totesi sen olevan jonkinlainen akuutti kiputila niskassa, ja vertasi sitä ihmisillä esiintyvään noidan nuoleen joka voi myöskin olla hyvin kivulias. Taustalla voi olla lievä välilevytyrä, tai sitten ei.
Kipulääkkeitä pistettiin kahta erilaista, silti pikkuinen huudahti välillä kotona koska sattui. 2 viikkoa täyttä sairaslomaa, ei hyppimistä, pitkiä lenkkejä, treenejä, ei yhtään mitään.
Huoli pikkukoirasta oli kova, se oli niin kipeän oloinen.
Nyt näyttää jo paremmalta. Leevi on alkanut jo kapinoimaan tätä sairaslomailua vastaan, vaikka luulin että ihan helppo homma pitää sitä levossa.. Turhautunuthan se on, kun ei ole mitään tekemistä.
Sillä aikaa kun Leia on ollut treenikentillä, Leevi on mm. pissinyt sänkyyn, repinyt petauspatjan palasiksi, kaivanut kaapista tavaroita jne. Lisäksi se kiusaa rottia minkä ehtii, leikkii leluilla kotona (mitä??) ja haluaisi juosta kunnon hepulirallia pitkin kämppää.. Yritä sille sanoa että vielä olis edessä 1,5 viikkoa lisää joutilaana olemista ennen kun aloitetaan hiljalleen lisätä liikuntaa.
Sillä tuleeko leevistä vielä agilitykoira ei ole oikeastaan mitään merkitystä. On ilo katsella tuota koiraa nyt kun sillä ei ole enää kipuja ja pisti taas miettimään mikä oikeasti on tärkeää.
Kova palo sillä olisi jo agilitykentille, enkä sitä iloa meinaa siltä kokonaan viedä mutta haluan nyt antaa koiran parantua rauhassa ja ottaa mielummin varman päälle kun aiheuttaa sille vahingossa kipuja.
Tälläinen kesäloman aloitus oli meillä, toivotaan että kesä jatkuu paremmissa merkeissä.. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti